Me Samariassa rakennamme toiminnasta hyvinvointia. Haluamme tehdä työtä ihmisten kanssa. Tätä tarkoitusta varten ovat syntyneet Samarian eri työmuodot. Tervetuloa tutustumaan. Olitpa avun tarvitsija, työmme tukija tai yhteistyökumppani, olemme täällä sinua varten!
På svenskaIn English

Suomen puolustaja

Kaarlo Ilmari Vainikainen oli 16-vuotias lähtiessään vapaaehtoisena puolustamaan Suomea. Kerran hänet jo kotiutettiin "iän perusteella", mutta viikko siviilissä riitti. - Suomi on Suomi, ja sitä on puolustettava, ajattelimme silloin, sanoo pian 94 vuotta täyttävä sotaveteraani ja toivoo samanlaista asennetta myös nykynuorisolle.

Kaarlo Vainikaisen isä syntyi vuonna 1902 Helsingissä, Katajanokalla, talossa, joka oli valmistunut samana vuonna. Vuoden 1918 sodassa isä Vainikainen oli mukana 15-vuotiaana kersanttina. Vuotta myöhemmin hän jo valmistui ylioppilaaksi, kirjoitteli lehtiin ja alkoi lukea lakia.

– Sitten ilmeisesti rahat loppuivat, ja isä siirtyi armeijan palvelukseen, ensin reserviupseeriksi ja sen jälkeen kadettikouluun.

Mentyään naimisiin upseeri Vainikainen oli komennuksella Viipurissa. Vuonna 1923 siellä syntyi perheen esikoispoika Kaarlo. Myöhemmin perheeseen syntyi vielä kaksi poikaa. Viipurista muutettiin ensin Kiviniemeen, jossa oli suuri varuskunta, ja sieltä takaisin Helsinkiin.

– Isä ei koskaan puhunut sodasta, eikä myöskään Aunuksen retkikunnasta, jossa hän oli ollut mukana
vuonna 1919. Ja sehän yritys meni mönkään.

–Vuonna 1931 isä erosi armeijasta. Syyksi hän sanoi, että siellä oli niin huonot palkat. Mutta siihen vaikutti kyllä se, ettei hän hyväksynyt Isänmaallisen kansallisuusliikkeen eli IKL:n touhuja. Armeijan jälkeen isätyöskenteli ensin Yleisradiossa ja sitten Helsingin kaupungin työvoimatoimiston henkisen työn osastolla, Kaarlo muistelee.

”Teit’ isäin astumaan”

Kun sitten Talvisota syttyi, isä oli jälleen komppanian päällikkönä Taipaleella. Nyt myös Kaarlo ja hänen nuorempi veljensä Matti halusivat lähteä isän jäljissä maata puolustamaan. Kaarlo oli tuolloin
kuusitoistavuotias ja Matti vain neljäntoista.

– Kun Viipuria vallattiin, Matti oli siellä komppaniassa, jota kutsuttiin koululaiskomppaniaksi.

– Nuorin veli Jouko, jota sanottiin Jussiksi, oli kaksitoistavuotias. Hän jäi äidin kanssa Helsinkiin. Äiti hankki hänelle paikan autokomppanian lähettinä, joten hänkin oli armeijan asussa. Sekä isä että pojat selvisivät sodasta haavoittumattomina.

– Siitä neljästä vuodesta minulla oli yli kaksi ja puoli vuotta rintamapalvelusta, lähinnä Kannaksella ja Laatokan saaressa. Kerran meillä oli yksi vene, johon mahtui vain osa porukasta, ja muut joutuivat uimaan. Minulla alkoi vetää suonta jalasta. Silloin olin varma, että nyt tuli loppu.

– Tiurin valtaus on jäänyt erityisesti mieleen. Näimme siellä paljon kaatuneita venäläisiä sotilaita. Siellä kaatui myös ensimmäinen joukkueenjohtajamme, vääpeli Häkkinen. Hän oli nelikymppinen mies, jota me pidimme vanhana ukkona. Ensin häntä ei löydetty ja me luulimme, että hän oli joutunut vangiksi. Sitten löysimme hänet perunapellosta. Arvomerkit oli viety, taskut käännetty ja myös hänen erikoinen pistoolinsa oli viety. Se oli kova paikka, olimme todella vihaisia. Kannoimme hänet ison tien varteen, josta kaatuneet käytiin hakemasta. Kasvot peitettiin liinalla.

– Joskus sotilaspappi kävi pitämässä meille hartauden. Osa kuunteli, mutta jotkut häipyivät. Pari kertaa järjestettiin jumalanpalvelus ulkona luonnon keskellä. Lopuksi jaettiin ehtoollinen. Melkein koko komppania osallistui niihin. Ne olivat juhlavia tilaisuuksia.

– Joka ilta laitoin kädet ristiin ja rukoilin iltarukouksen. Enkä varmasti ollut ainut, vaikka se tehtiin vähän salaa. Olin kotona äidiltä oppinut rukoilemaan ”Levolle lasken, Luojani”. 

Elämää sodasta selvinneenä 

Syyskuussa 1944 koitti vihdoin rauha.

– Sitä oli aluksi vaikea uskoa todeksi. Ensimmäiset kuukaudet siviilissä kuljeskelin pitkin Helsingin katuja ja tapasin kavereita, Kaarlo muistelee.

– Sitten näin lehdessä pikkuilmoituksen, jossa kosmetiikka-alan yritys etsi työntekijää. Hain ja sain paikan.

Näin Kaarlo päätyi sattumalta alalle, jolla hän viihtyi seuraavat 30 vuotta. Ja hyvin viihtyikin. Parin pienemmän firman kautta hän päätyi lopulta suuren perinteikkään Durchman-Rohdos Oy:n palvelukseen, jossa hän työskenteli 24 vuotta edeten varastonhoitajan tehtävistä ostajaksi.

– Tein kaikki ostot ja hoidin sitä kuin omaa firmaani, Kaarlo kertoo.

– Durchman-Rohdos Oy:n omisti kauppaneuvos Kokki, joka omisti puolet Helsingistä.

– Sitten Kokki myi yrityksen Otavan omistaja Reenpäälle, ja minä jäin työttömäksi. Siihen aikaan valtio maksoi puolen vuoden palkan työttömälle. Kun se aika päättyi, minulla oli jo uusi työpaikka valmiina. Aloitin työt Valtion tietokonekeskuksessa, jossa työskentelin seuraavat 11 vuotta. Sieltä jäin eläkkeelle 63-vuotiaana. 

Vaikka sodan takia Kaarlon opiskelut jäivät aikoinaan suorittamatta, hänellä oli onnea työpaikkojen suhteen. Onnea hänellä oli myös rakkaudessa, sillä hän löysi rinnalleen Anja-vaimon, jonka kanssa he ehtivät olla naimisissa 70 vuotta. Anja menehtyi vuosi sitten sairastettuaan 15 vuotta Alzheimerin tautia. Paria viimeistä vuotta lukuun ottamatta Kaarlo toimi vaimonsa omaishoitajana. 

Suurimman ajan yhteiselämästään Kaarlo ja Anja asuivat Espoon Tapiolassa. Heidän poikansa Heikki täyttää ensi vuonna 70 vuotta. Lapsenlapsia on viisi, ja nyt lapsia on jo neljännessä polvessa. 

Matinkylässä nykyisin asuva Kaarlo on löytänyt tiensä Espoon Ankkuriin. Siellä hän viettää joka arkipäivä puoli päivää.

– On mukavaa, kun saa tavata ihmisiä, ja täällä saa myös ruokaa, sanoo Kaarlo tyytyväisenä.

Ajatuksia Suomen juhlavuodesta

Kaarlon mielestä on hyvä, että satavuotiasta Suomea juhlitaan.

– Ostin mitalinkin, ja olen myös osallistunut veteraanien tilaisuuksiin. Suomi on edelleen hyvä maa, koska täällä on vapaus.

– Niiden, joilla on valtaa, pitäisi kuitenkin ajatella ennen kaikkea Suomen etua eikä ajaa vain omaa etuaan. Tuntuu kuitenkin, että aina näin ei tapahdu.

Kaarlo toivoo myös, että nuoriso ottaisi Suomen asian vakavammin. Hän epäilee, etteivät kaikki nuoret olisi valmiita puolustamaan Suomea, vaan pakenisivat Ruotsiin, jos maamme joutuisi jälleen sotaan.

– Toisaalta Talvisotakin yhdisti Suomen väestön. Ennen sitä meillä oli herrat ja narrit. Talvisodan henki oli sitä, että kaikki oli yhtä porukkaa, ketään ei jätetty, ja jos joku sai siviilistä paketin, se jaettiin kaikkien kesken.

Kutsua odotellessa

Ainakaan tähän mennessä Kaarlo ei ole saanut kutsua presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle, mutta jos kutsu tulisi, hän osallistuisi juhliin mielellään.

– Kerran olen jo saanut kätellä presidentti Niinistöä. Se tapahtui Isossa Omenassa. Hän oli siellä vierailulla ja jutteli parin kaverin kanssa, kun osuin kohdalle. Silloin hän ojensi kätensä ja tervehti. Jos saisin kutsun Linnaan, voisin sanoa hänelle, että mehän olemme jo tavanneet ennenkin, Kaarlo naurahtaa.

Kaarlo on säilyttänyt valoisan ja iloisen mielen ja on ikäänsä nähden varsin hyvässä kunnossa. Vain  näkö on käynyt heikoksi. Hän on osallistunut vuosittain sotaveteraaneille tarjottuun kuntoutukseen ja on siihen tyytyväinen. Tällä hetkellä sotiemme veteraaneja on jäljellä noin 17 000, mutta luku vähenee veteraanien ikääntyessä.

Vaikka Kaarlo oli sotaan lähtiessään vielä melkein lapsi, ja vaikka hän näki ja koki sodan kauheudet läheltä, hän on saanut elää pitkän ja onnellisen elämän.

– Vaimo sanoi joskus, että olin huutanut yöllä unissani. Vähän aikaa sitten heräsin itse omaan huutooni. Muuten en ole niistä muistoista liiemmin kärsinyt. Selitykseksi tälle Kaarlo arvelee:

– Minulla on aina ollut positiivinen luonne ja paljon hyvää tuuria.


Samaria rf
Yhteiskristillinen sosiaalialan järjestö

Asentajantie 12
FIN-06150 PORVOO
Yhteystiedot

Auta meitä auttamaan!
Hjälp oss att hjälpa
Samaria rf
y-tunnus 0130415-3
Pankkiyhteydet: Aktia 405010-28750
IBAN FI0640501020008750, BIC HELSFIHH
Keräyslupa:

Poliisihallituksen päätös 29.9.2015
Luvan numero POL-2015-7071
Lupa voimassa 1.1.2016 - 31.12.2017
koko Suomen alueella,
Ahvenanmaata lukuunottamatta.